Riemuhaikeutta.
Matka koulurakennukselta portille ja ulos oli nopeasti ohi. Melkein yhtä nopeasti kuin koko varusmiespalvelukseni kokonaisuudessaan. Marssiessamme viimeistä taivalta ennen reserviin pääsyä, Dragsvikin ankea maisema sen rumine taloineen ja liiankin hyvin hoidettuine nurmikkoineen sai muistisolut sykkimään ja koko palvelusaika vilahti flashback-kuvina mielessä. Värillisinä sellaisina.
Lohjan onnistunut viikonloppu sai juuri sen aikaan mitä pelkäsinkin - palaaminen oli tuskaista. Huolimatta siitä, että oli viimeinen viikko, oma yksikkö tuntui jokseenkin harmaalta Hiidenkirnun auringossa lämmenneen, kirkkaan vihreän, järvivedelle tuoksuvan nurmikon jälkeen (ja punaviinin). Tuoreet muistikuvat pyörivät mielessä useita tunteja punkalla lojumisen aikana, eikä uni tahdonnut tulla aivan heti hiljaisuuden alettua. Lohja oli ansaitusti odottamisen arvoinen viikonloppu. Oliko sitten tämä intin viimeinen viikko? Tai koko palvelus ylipäätään?
Muistan yhä kirkkaasti sen kolean ja sateisen tammikuisen iltapäivän, kun astelin epävarmana kohti elämäni siihen asti suurinta koettelemusta. Oli enemmän kuin jännittynyt olo, epävarmuus täytti jokaisen valkosoluni jokaisessa kehoni lihaksessa. Mullahan tiettävästi on vain kaksi lihasryhmää - reisilihakset ja hauikset. Olen erityisesti tunnettu hauis-lihaksini ansiosta. "Kieltäydy aseista"-hippijoukkue hyppi iloisesti tanhun tahdissa portin edessä, poliisiautot toivat myöhästelijöitä prikaatiin, ryhmä jo saapuneita varusmiehiä oli tahdittomassa asetelmassa odottamassa portin sisäpuolella ja mulla oli aivan tajuttoman suuri 2. hätä. Eiku 1. hätä. Whatever.
Siitä sitten pikaisen keskustelun jälkeen(olin nimittäin kadottanut kutsuntalapun samoin sisäänastumismääräyksen ja kaikki mahdolliset muut rokotepaperit sun muut TV-ohjelmat) minutkin saatettiin vastaanottamaan varustukseni. Ja sitähän muuten oli! Oli kalsareita ja villapaitaa, saappaita ja takkeja. Kuka saatana nää kaikki maksoi!?! Tupaan astelin ensimmäisenä ja valitsin mielestäni parhaimman paikan oven vierestä. Myöhemmin se tosin paljastui luonnollisesti huonoimmaksi paikaksi, mutta ne on menneen talven lumia se. Oli tosi orpo olo, kun ei tajunnut mitä ne kaverit höpisi naureskellen ensimmäisinä päivinä. Makasin hiljaa sängyllä kroonisen väsymyksen valtaamana kirjoittelemassa päiväkirjaa. Jonka tottakai hävitin muuton yhteydessä. Perfect.
Oli miten oli, alku oli täynnä kaikkea, pääosin vaikeasti ymmärrettävää kieltä ja järjestelmää, unohtamatta tietenkään tajuttoman kylmää talvea. Yksikönvaihdon aikana minua harmitti tajuttomasti muuttaa pois kavereiksi muodostuneiden ihmisten luota, mutta yhden sotilaan itku ei SA-koneessa auta. Jälkikäteen olin useasti kiittänyt ylempiä voimia siitä, että muutin pois, sillä vasta uudessa yksikössä minut tosiaan huomattiin ja löysin mukavia iloja tavallisessa arjessakin. Samalla sain toteuttaa kaikki vapaaehtoispalvelustoiveeni ja minut päästettiin lähes kaikille leireille ja marsseille mukaan. Se oli kernaasti mukavata.
Näin jälkeenpäin tarkastettuna intti tosiaan oli ainakin kohdallani erittäin värikästä ja tapahtumarikasta aikaa. Olihan niitä huonoja päiviäkin, turha sitä on mennä kieltää. Mutta nimenomaan huonot ajat korostivat mukavuutta hyvissä päivissä, joten ei kai pahaa ilman hyvää. Kasvoin mielestäni henkisesti erittäin paljon, samalla kun kielitaitoni kasvoi päivä päivältä sellaista vauhtia, etten pystynyt itsekään käsittää. Joten viimeisenä viikkona varustepalautusten myötä tuli todella, korostan, todella haikea olo. 6 kk meni yllättävän nopeasti. Jopa turhaan nopeasti. Olen monelle jo sanonutkin, että, mikäli olisin eksynyt samaiseen paikkaan 3-4 vuotta aikaisemmin, olisin varmasti jäänyt pidemmäksi aikaa. Olisi ollut niiiin kiinnostava toimia joukkuejohtaja-aliupseerina, tai miksei heti vaikkapa upseerikokelaana. Mutta nykyinen tilanne on mikä on: en ollut viettämässä kolmatta välivuotta koulusta. Pakko liikkua eteenpäin. Muuten jämähtää unelmien ja todellisuuden väliin.
Unelmista puheenollen. En tiedä jahdanko väärää alaa, en tiedä haluanko edes toimia siinä mihin minut koulutetaan seuraavat viisi vuotta. On niin moni muukin ala mikä tosiaan kiinnostaisi. Mutta kuka voisi tietää? Mieltäni lämmittää jo pelkkä se tieto, että olen ihan kohta, seitsemän viikon päästä tarkalleen, istumassa upeassa asunnossani täyttämässä kurssitarjotinta ja kiroamassa rahatilannetta. Olen nimittäin kuullut huhuja, että opiskelijabudjetti on vähän niukka. Unelmajahti alkaa jo ensi viikolla, kun huudan täyttä kurkkua Turun ilmatilassa. Virhe! Virhe!!
On aika päättää tämä blogi.
Kävin vapaaehtoisesti varusmiespalveluksen ruotsinkielisessä yksikössä B-miehenä, mutta A-luokan tuloksilla ja näytöillä. Vihreä baretti jäi B-statuksen vuoksi haaveeksi, mutta muuten olen varsin tyytyväinen. Intti on jees. For real.
Lohjan onnistunut viikonloppu sai juuri sen aikaan mitä pelkäsinkin - palaaminen oli tuskaista. Huolimatta siitä, että oli viimeinen viikko, oma yksikkö tuntui jokseenkin harmaalta Hiidenkirnun auringossa lämmenneen, kirkkaan vihreän, järvivedelle tuoksuvan nurmikon jälkeen (ja punaviinin). Tuoreet muistikuvat pyörivät mielessä useita tunteja punkalla lojumisen aikana, eikä uni tahdonnut tulla aivan heti hiljaisuuden alettua. Lohja oli ansaitusti odottamisen arvoinen viikonloppu. Oliko sitten tämä intin viimeinen viikko? Tai koko palvelus ylipäätään?
Muistan yhä kirkkaasti sen kolean ja sateisen tammikuisen iltapäivän, kun astelin epävarmana kohti elämäni siihen asti suurinta koettelemusta. Oli enemmän kuin jännittynyt olo, epävarmuus täytti jokaisen valkosoluni jokaisessa kehoni lihaksessa. Mullahan tiettävästi on vain kaksi lihasryhmää - reisilihakset ja hauikset. Olen erityisesti tunnettu hauis-lihaksini ansiosta. "Kieltäydy aseista"-hippijoukkue hyppi iloisesti tanhun tahdissa portin edessä, poliisiautot toivat myöhästelijöitä prikaatiin, ryhmä jo saapuneita varusmiehiä oli tahdittomassa asetelmassa odottamassa portin sisäpuolella ja mulla oli aivan tajuttoman suuri 2. hätä. Eiku 1. hätä. Whatever.
Siitä sitten pikaisen keskustelun jälkeen(olin nimittäin kadottanut kutsuntalapun samoin sisäänastumismääräyksen ja kaikki mahdolliset muut rokotepaperit sun muut TV-ohjelmat) minutkin saatettiin vastaanottamaan varustukseni. Ja sitähän muuten oli! Oli kalsareita ja villapaitaa, saappaita ja takkeja. Kuka saatana nää kaikki maksoi!?! Tupaan astelin ensimmäisenä ja valitsin mielestäni parhaimman paikan oven vierestä. Myöhemmin se tosin paljastui luonnollisesti huonoimmaksi paikaksi, mutta ne on menneen talven lumia se. Oli tosi orpo olo, kun ei tajunnut mitä ne kaverit höpisi naureskellen ensimmäisinä päivinä. Makasin hiljaa sängyllä kroonisen väsymyksen valtaamana kirjoittelemassa päiväkirjaa. Jonka tottakai hävitin muuton yhteydessä. Perfect.
Oli miten oli, alku oli täynnä kaikkea, pääosin vaikeasti ymmärrettävää kieltä ja järjestelmää, unohtamatta tietenkään tajuttoman kylmää talvea. Yksikönvaihdon aikana minua harmitti tajuttomasti muuttaa pois kavereiksi muodostuneiden ihmisten luota, mutta yhden sotilaan itku ei SA-koneessa auta. Jälkikäteen olin useasti kiittänyt ylempiä voimia siitä, että muutin pois, sillä vasta uudessa yksikössä minut tosiaan huomattiin ja löysin mukavia iloja tavallisessa arjessakin. Samalla sain toteuttaa kaikki vapaaehtoispalvelustoiveeni ja minut päästettiin lähes kaikille leireille ja marsseille mukaan. Se oli kernaasti mukavata.
Näin jälkeenpäin tarkastettuna intti tosiaan oli ainakin kohdallani erittäin värikästä ja tapahtumarikasta aikaa. Olihan niitä huonoja päiviäkin, turha sitä on mennä kieltää. Mutta nimenomaan huonot ajat korostivat mukavuutta hyvissä päivissä, joten ei kai pahaa ilman hyvää. Kasvoin mielestäni henkisesti erittäin paljon, samalla kun kielitaitoni kasvoi päivä päivältä sellaista vauhtia, etten pystynyt itsekään käsittää. Joten viimeisenä viikkona varustepalautusten myötä tuli todella, korostan, todella haikea olo. 6 kk meni yllättävän nopeasti. Jopa turhaan nopeasti. Olen monelle jo sanonutkin, että, mikäli olisin eksynyt samaiseen paikkaan 3-4 vuotta aikaisemmin, olisin varmasti jäänyt pidemmäksi aikaa. Olisi ollut niiiin kiinnostava toimia joukkuejohtaja-aliupseerina, tai miksei heti vaikkapa upseerikokelaana. Mutta nykyinen tilanne on mikä on: en ollut viettämässä kolmatta välivuotta koulusta. Pakko liikkua eteenpäin. Muuten jämähtää unelmien ja todellisuuden väliin.
Unelmista puheenollen. En tiedä jahdanko väärää alaa, en tiedä haluanko edes toimia siinä mihin minut koulutetaan seuraavat viisi vuotta. On niin moni muukin ala mikä tosiaan kiinnostaisi. Mutta kuka voisi tietää? Mieltäni lämmittää jo pelkkä se tieto, että olen ihan kohta, seitsemän viikon päästä tarkalleen, istumassa upeassa asunnossani täyttämässä kurssitarjotinta ja kiroamassa rahatilannetta. Olen nimittäin kuullut huhuja, että opiskelijabudjetti on vähän niukka. Unelmajahti alkaa jo ensi viikolla, kun huudan täyttä kurkkua Turun ilmatilassa. Virhe! Virhe!!
On aika päättää tämä blogi.
Kävin vapaaehtoisesti varusmiespalveluksen ruotsinkielisessä yksikössä B-miehenä, mutta A-luokan tuloksilla ja näytöillä. Vihreä baretti jäi B-statuksen vuoksi haaveeksi, mutta muuten olen varsin tyytyväinen. Intti on jees. For real.
posted by verokarhut at 10:16:00 AM
10 Comments:
tää on nyt vasta testiviesti :)
KIITOS! :)
Jos nyt säälistä tänne jotain rustais, ennenku tää yks rupee vollottaa..."Kaikki on lukenu Juhan blogin, mut kukaan ei oo lukenu mun..."
T: Jens
...Ettäkö mä sitä olisin vieläkään lukenu, mut ei kerrota Vitalille.
Kylla palaa mieleen omat muistot intista, samanlainen oli tunnelma kun poistuin kasarmilta.
Hyvin kirjotit, paljon tapahtui ja nopeasti meni puoli vuotta. Aitisikin jaksoi pitaa sua pitempaan sisallaan kuin sina olit intissa.. ;)
Kiitos teksteista oli kiva lueskella miten inttiaika eteni. Saat vahan taydentaa kun seuraavan kerran naemme elokuun alussa..
Kerailes nyt niita tyotunteja ja kiloja, ennen kuin ma tuun takas! :D
C ya!
- Yeehaa
Noniin pakosta kirjoitetaan sitten jotakin.
olet ihana veli <3
Lennä Turun taivaalla sitten hyvin ja varovasti.
-Adelaide-
Ohi on siis sunkin palvelus, onnittelut siitä! Tyhjä fiilis siitä jää tosiaan joksikin aikaa, mutta sellasta se on.
Kohti uusia haasteita!
-Ville
Nyt on aivan pakko kysyä pari asiaa. Olen tässä itse harkinnut suomenkielisenä Dragsvikiin menemistä ja lähinnä tuo kielipuoli askarruttaa. Kuinka hyvä ruotsin taito tulee olla, että siellä pärjää? Riittääkö perus lukioruotsi? Entä voiko suomea käyttää tarvittaessa? Omasta kokemuksesta voisitko suositella paikkaa? Olisin erittäin kiitollinen jos sinulta liikenisi aikaa vastata näihin kysymyksiin.
Waltter,
en tiedä milloin olet kysymyksesi esittänyt, en ole käynyt täällä kuukausiin.
Jos tätä kuitenkin luet, niin EHDOTTOMASTI kannattaa mennä Dragsvikiin. Ensinnäkin, kielimuuri tuo juuri sen verran ylimääräistä mielenkiintoa palveluspäiviin, että pakotat itsesi sopeutumaan tilanteeseen - oppimaan ruotsia. Hiljaisuuden alettua, kun muut yrittävät nukkua, makaat omassa punkassa fikkari suussa ja luet kaikkia mahdollisia kielioppikirjoja yms alan kirjallisuutta.
Tottakai kielimuuri asettaa tietynlaiset vaatimukset, on ajoittain todella hankalaa, kun ei käskyistä ota selvää. Mutta hätätapauksessa suomeksi voi ilmaista ongelmasi. Siellä ei vain hirveästi suvaita suomenkieltä, erityisesti isommat herrat karttaavat sitä, vaikka suomea puhuvatkin keskenään.
Rohkeasti vaan kokeilemaan! Itselläni oli ruotsi kiitettävällä tasolla lukiossa, mutta olin hukassa heti ensimmäisestä päivästä lähtien. En siis halua pelotella, kunhan sanon, että jätä ne koulunumerot pois mielestä. Mitä nopeammin opit inttisanaston (n.200-300 uutta sanaa), sitä nopeammin osaat kommunikoida. Kieliopilla kukaan ei siellä tee mitään. Uskallusta kehiin.
Ja mitä tulee palveluspaikkaan, niin erotu massasta! Vekaralla tai Porissa saat olla yks tuhansista. Dragassa pysyt yksilönä, SA-koneesta riippumatta. Palvelus on merivoimapalvelusta, joten merta ja laivoja, metsää ja telttoja. Saat samat asiat, mutta kuitenkin eksotiikalla höystettynä.
Sinne vain. Tulet tykkäämään, kunhan haluat tuoda sieltä muutakin kuin TJ-tarran kotiin. Kokemusta nimittäin.
Juuri ajattelin pudottaa sinulle linjaa kertoa sivustosi todella rokkaa! Olen etsinyt tällaisia tietoja pitkään .. En yleensä vastaa virkoja, mutta minä tässä tapauksessa. WoW loistava loistava.
Post a Comment
<< Home