Frivillig päron

Näin se kesä vaan puskee päälle. Mieliala aamuisin on paljon korkeammalla kuin ennen, ja muutenkin outo kestohymy peittää kasvot vaikeimpinakin hetkinä. Vaikeita hetkiä onkin tullut yksi jos toinenkin, lähinnä ylimääräisen vastuun myötä. Minulle on annettu enemmän ja enemmän vastuuta, vaikka kyseinen vastuu onkin hieman kyseenalainen. Olisin mielelläni vain tavallinen rivimies, mutta kuten olen jo niin monesti aikaisemminkin sanonut: SA-periaatteet ja toimintatavat eivät tunne armoa.

Lämpenemisen myötä minussa on herännyt hirveä hihku osallistua jokaiselle mahdolliselle leirille ja marssille. Vapaaehtoisesti. Kovin moni muu varusmies täällä ei ymmärrä tätä, mutta vielä enemmän käytökseni ihmetyttää skappareita, henkilökuntaa. Olen nimittäin ilmoittanut vapaaehtoisesti leireille ja marsseille, ilman mitään suurempaa syytä. Kunhan haluan vaan. Ne eivät kyllä millään pidä minusta, mutta tunne on molemminpuolinen. Toisaalta täällä on pari herraa, joita todellakin katson ylöspäin. Jäävät kyllä totisesti mieleen loppuelämän ajaksi, hyvällä mielellä siis. Ltn Manninen, ltn Viksten, komkapt Oksanen ja kaptltn Mashiri. Siinä on kyllä sellainen nelikko, joiden komennuksessa menisin kyllä taisteluun kuin taisteluun - silmät kiinni.

Ihmeellistä kyllä, vapaaehtoisuutta ei edelleenkään ymmärretä. Minua ei mm. päästetty toisen yksikön 30km marssiin, vaikka kovasti siihen hainkin. Syynä oli kuulemma se, että ruokatilaukset oli ehditty tekemään. Niin just. Myös se fakta, että olen toisesta yksiköstä, ja minulla olisi marsin aikana viikonloppuloma vaikuttivat kuulemma vakuutusnäkökulmissa painavasti kielteiseen vastaukseen. No, ehkä joku toinen kerta sitten.

Viime viikolla oli myös viiden päivän leiri koko koululla, ja vaan kumma jättivät saatanat minut valvomaan yksikköä siksi aikaa. Vaikka kuinka yritin selittää, että haluan leirille, ja olisin alle minuutissa löytänyt sijaisen minulle, joka olisi vaihtanut paikkaansa leirillä minun valvomistehtävään, minut kylmäverisesti jätettiin kitumaan varuskunta-alueelle. Vaan enpäs luovuttanut. Soitin maanantaina, ja kysyin uudestaan mahdollisuuksistani osallistua leiritoimintaan.
Pyyntöni torjuttiin. Soitin tiistaina ja pyysin samaa. Sama tarina. Mutta kun soitin keskiviikkona ja itkin taas mukaan, sain viimein vihreätä valoa. Pakkasin ennätysajassa, ja lähdin leirille.



Se oli hauskinta mitä olen tähän asti saanut intissä tehdä. Öiset hyökkäykset ja jatkuva toiminta ympärillämme herätti kaikki fiilikset eloon. Olin viimein mukana tositoimissa. Muut ryhmäni jäsenet olivat ehtineet kahden yön aikana hajota juuri sen verran, että sain rauhassa tehdä kaikkea mitä pyysin. Ylimääräiset tiedusteluvartiovuorot taisteluparin kanssa, samoin väijyt ja kaikennäköiset ylimääräiset nakit saivat veren juoksemaan ekstranopeudella kehossa. Vedin myös 3-tuntisia kipinävuoroita perinteisten 50 min sijaan, ja siitähän telttakaverit olivat kiitollisia. Loppujen lopuksi kaikki taistelut menivät täpärästi yksikkömme ohitse, joten varsinainen toiminta jäi vähäiselle, mutta siitäkin huolimatta tykkäsin jokaisesta hetkestä.

Kaikki tuntuu loksahtaneen paikoilleen. Nautin intistä nyt. Ilmoittauduin Tammisaaren erotuomarikerhoon, olen melko kiireinen venäjänkielen kurssini kanssa, ja ensi viikolla lähden Poriin kaukalopallojoukkueen kaksipäiväiseen turnaukseen.

Juuri tällaista olen intin toivonutkin olevan. Saa perkele jatkua täsmälleen samalla lailla.