Till Helsingfors, var så snäll.

Edellinen neljän päivän loma sisälsi tapahtuman jos toisenkin. Oli Vesan keikkaa, Jonnan synttäriä ja Juhan läksiäistä. Oli kiva nähdä kavereita pitkästä aikaa yhdessä paikassa, samalla kuin hörppi punaviiniä (liian nopeesti, taas). Junamatka kotiin kyyryasennossa, ja oksennukset laiturille oli myös osa mieleenpainuvista asioista. Seuraavana päivänä oli vielä kaiken lisäksi Hemohesin turnaus, joka taas keräsi tämän uskomattoman taidottoman joukkueen kasaan. Yhtäkään peliä ei voitettu, mutta taisteltiin itsemme puhki, ja hauskaa oli jälleen. Kartsa referoi hyvin meidän joukkueen vahvuudet yhdellä virkkeellä "Meillä ei ole ei kuntoa eikä taitoa, ei joukkuepeliä eikä nopeutta. Mutta onneksemme meillä on toistemme!"

Pitkän loman jälkeen piti palata varuskuntaan, ja heti tiistaina lähteä taas vapaaehtoisesti leirille. Se olikin sitten mukavin asia mitä tähän asti on päässyt tekemään. Ryhmäammuntaleiri, jossa useampi joukkue oli heitetty saarelle, yhteinen tehtävä kaikilla, erilaisten aselajin sekoittamista. Se meni oikein hyvin. Oli aitoja räjähdyksiä, kovat piipussa ja niin vaan vitusti maalitauluja. Sykin vaan niin vitusti, ja ryhmänjohtaja sanoi, ettei muista milloin olisi b-mies viimeksi osallistunut vastaavalle leirille. Pääsin viimein Jurmon kyytiin, kuljetusalukseen, joka kuljettaa pääosin rannikkojääkäreitä vesialueiden yli. Mukavatahan se oli kastua pelastusliivi päällä. Vaan piti kuitenkin mennä jotain läskiksi, kun leiri meni niin hyvin. Lähdettyäni lomille hyppäsin väärään bussiin. Huomasin heti pysäkillä, että jokin mättäsi, kun ei ollut muita varusmiehiä pysäkillä. Nousin kuitenkin bussiin, ja tilasin lipun Helsinkiin. Kuski katsoi jotenkin oudosti, mutta myi lipun. Kun sitten tajusin olevani Lohjan keskustassa, tajusin minkä menin tekemään. Kyllähän se Kamppiin tuli se bussi, 2,5 t jälkeen lähdöstä. Vittu mitä paskaa.

Ensi viikolla jatkuu leiritoiminta, kun osallistun taas asuinaluevaltauksen leirille. Pääsee juoksemaan rakennuksissa ja leikkiä kovaa. Mitä pidemmälle mennään kohti loppua, oma ohjelma ainakin vaikeutuu ja muuttuu rankemmaksi. Osallistun siis ainakin yhdelle leirille, 60km barettimarssille, ja kesäyön marssille. Kaikkiin näihin vapaaehtoisesti.

Järjestin kiinnostuneille laskuvarjokurssin Turussa, johon oletin itsekin pääseväni. Vaan kävipä sit tietenkin sellainen asia, että meillä on ylimääräinen gines kesäkuun alussa. Arvatkaapa huvikseen, onko juuri tuolloin se laskuvarjohyppykurssi? KYLLÄ. Täytyy sitten käydä se sitten heinäkuun puolessa välissä, en jaksa mitenkään enää odottaa sitä. Tekisi niin mieli jo kokea se ihanuus, kun kova alusta katoaa alta ja lennät kohti tuntematonta. Mutta ehdin kyllä vielä.

Juha on viimein päässyt Austraaliaan ja vie kaiken huomioon omalla blogilla perkele! Mutta käykää ihmeessä lukemassa sitä, löytyy tuolta PROFILE-osioista otsikolla Down Under. Poika on kyllä humoristi, kun saa minutkin nauramaan omille jutuille.

Oma kohtalo ei ole vieläkään ratkennut sen jälki-Aukin kohdalla. Se selviääpi tosin ihan kohta. Ja Villelle tiedoksi, kyllä, Kaptl Mashiri on sama jätkä kenestä puhuit. Vasenkätinen ruotsinkielinen tummaihoinen Turusta. Ei ihan heti löydy vastaavaa kaveria. Mutta kunnioitan sitä ihan saatanasti. Se on ehkä taitavin sotilas, jonka olen tavannut. Ja hyvä johtaja. Sykkii niin vitusti. Ehkä vähän ylimielinen, ehkä vähän itseään täynnä - jopa sovinisti. Mut täydellinen johtaja.

home ice curse

Kaukapalloturnaus Porissa meni helevetin hyvin: pelin säännöt selitettiin tyyliin menomatkalla ja musta tehtiin pakki. "Int kan ja spela som en back!" ei oikein tehonnut, ja jouduin pelaamaan ensimmäisessä pelissä punaisen viivan alapuolella. Siinähän sitten oli hymy vähissä, kun taklata ei saanut, ja vastassa oli SM-tason jätkiä. Ensimmäisestä vaihdosta lähtien Porin kaverit tulivat läpi ja lujaa. Minun laidan jätkä tuli minusta heittäen läpi ja heitti pallon häkkiin. Olin aivan avuton ilman taklausmahdollisuutta. Sama kaveri tuli hetkeä myöhemmin samalla lailla läpi ja taas omassa päässä soi. Vaan eipä tullut enää kolmatta kertaa läpi perkele. Pistin kaikkeni siihen taklaukseen. Kaveri ei enää pelannut siinä erässä. En muuten minäkään. Enkä edes seuraavassa pelissäkään. Enkä sitäkään seuraavassa, kun avauduin lutnantille minun vaihtopenkkikomennuksesta. Onneksi osasin sen jälkeen olla hiljaa, niin sain sentään pelata viimeisissä otteluissa. Onnistuin kyllä niissäkin hankkimaan jäähyjä, taklausjäähyjä. En ole sika, mutta on hankalaa olla taklaamatta, kun koko ikänsä tehnyt niin lätkässä.

Voitin turnauksen jäähykuninkuuden. Vad roligt.

Porin Säkylän varuskunnassa "vitun hurri"-tervehdyksiä sateli joka nurkasta, kun painettiin siinä sinikeltaverkkareissamme. Kuka saatana valitsee ruotsinkieliselle varuskunnalle pääväreiksi sinisen ja keltaisen?! Anna mun kaikki kestää. Otettiin säälittävä 5. sijoitus turnauksesta, ja päätin olla koskematta kaukalopallomailaan enää koskaan.


Yllätyksellinen arkielämä sai jatkua turnauksesta päästyämme takaisin Dragsvikin, kun osallistuin prikaatin ammuntakisoihin. Siinäkin meni aivan vitun loistavasti, kun osuin 10 laukauksesta viidesti täyskymppiin, ja neljä kertaa luoti meni ysistä läpi. Vaan eipä mikään voi olla tasaista tässä elämässä, niin yksi laukaus osui vain kakkoseen ja pilasi näin ollen lähes täydellisen sarjan. Tsemppasin minkä pystyin toisessa ammunnassa, ja sieltä se 6. sija napsahti. Arvatkaapa vaan, palkittiinko vain ensimmäiset 5? Ei jumalauta. Kokonaistilanteessa olin kuitenkin 28. koko varuskunta mukaanlukien - 8 kymppiä 20sta laukauksesta. Ei paha vasemmalta puolelta ammuttuna ja tällä näöllä. In your faces bitches!


Ammuntakisojen jälkeisellä viikolla päätinkin käydä rentoutumassa sukulaisten ja ystävien luona Virossa. Yllätys oli suuri, kun heti satamasta päästyäni huomasin sellaisen oleellisen seikan, että poliiseja oli enemmän kuin siviilejä Tallinnan kaduilla. En tiennyt mitään mistään mellakoista, sikäli, kun informaation kulku ulkomaailmalta on ajoittain hankalaa järjestää tässä metsässä hyppien. No siinä sitten kavereiden innoittamana mentiin seuraamaan tapahtumaa, joka sekin oli kyllä kokemus. On nimittäin erittäin outo tunne, kun Vanhan Kaupungin kaduilla vastaan juoksee satapäinen joukko nuoria, lähes teini-ikäisiä äpäriä LCD-TV:t sekä -monitorit sylissä. Voisi kuvitella, että Gigantti on vallanut jo Vironkin, mutta tarkemmin katsottuna huomaa kiinnostavan yksityiskohdan - pahvilaatikot puuttuvat. Suoraan näytehyllyiltä vitriinin läpi haetut TV:t ja monitorit olivat helppo saalis näille "isänmaallisille" tenaville.

Ne taas, jotka eivät ehtineet paikallisen elektroniikkakaupan "parhaat viedään käsistä"-kampanjaan oivalsivat ryöstää vieressä olleet kaupat. En tosin ymmärrä, miten joku voisi hyötyä kukkakaupan ryöstämisestä, mutta siellä se jengi vaan oli ja repi kukkakimppuja mukaansa. Joitakin poikia saattoi suosia onni sinä iltana.

Mellakan syntyä edelsi pienimuotoinen mielenosoitus. Se hajoitettiin nopeasti. Seisoimme siinä sivussa turistien seassa seuraamassa, kun yhtäkkiä räjähti. Joku heitti jonkun vitun Molotovin-kokteilin päin mellakkapoliisilaumaa. Kytät lähti perään, ja nuo mellakoitsijat tekivat tietenkin fiksun tempun juoksemalla katselijoiden ohi. Täysin viattomat ihmiset, pääosin turistit painettiin pampuin ja nyrkein maahan. Hetken päästä samat sivuulliset olivat jo matkalla kohti lyhytaikaista vankeusrangaistusta.

Dima oli meistä eniten päihtynyt, joten hän oli niiden joukossa, jotka vietiin satamaan putkaan. Itsehän juoksin nopeammin kuin koskaan. Dima oli putkassa 6-ihmisen sellissä kahden suomalaisen, kahden englantilaisen sekä yhden puhtaasti virolaisen seurassa. Reisissä kaverilla oli mukavat pusumuistot poliisien pampuista. Poliisi on ystävä!

Kello oli lähempänä iltakymmentä, kun sanoin, etten enää jaksa juosta, et jos vaikka lähettäisiin Kohtlaan. Kun parin tunnin päästä saavuimme yleensä niin aavemaiseen kotikaupunkiini, vastassa oli katoilleen käännetyt autot ja rikkinäiset vitriinit. Voi vittu vad roligt!

Kaupungin kadut olivat nekin täynnä teiniäpäriä, pari sataa mellakkapoliisia turvasi kaupungin rauhaa. Eipä tuo hirvesti mielihyvää nähdä oma maa tällaisessa tilassa. Ja mikä pahinta, näillä vitun teineillä ei ole aavistustakaan ei historiasta ei syistä ei mistään. Monet Suomessakin ajattelevat edelleen, että kyse on siitä patsaasta, vaikka kyse on yksinkertaisesti Viron hallituksen röyhkeästä tavasta hoitaa tällaiset äärimmäisen räjähdysalttiit vähemmistöasiat. Virossa on edelleen enemmän venäjänkielisiä kuin vironkielisiä asukkeja. Joten sinällään "vähemmistö" onkin enemmistö. Joten miksi turhaan tehdä koko tämä show juuri ennen suurta Voitonpäivää? En ymmärrä. Sen ymmärrän, että Viro on itsenäinen valtio, ja ettei miehityspatsaita todellaakaan saisi pitää keskellä pääkaupunkia, mutta asiasta olisi pitänyt käynnistää kansallisella tasolla keskustelun, eikä siirtää sitä monumentin osaa salaa yön aikana. Lauantaina oli myös mukava uutinen, kun kuulin, että Viroon ollaan julistamassa sotavalmiustilaa, ellei mellakat lopu. Juuri näin.

No, pääsin kuin pääsinkin kuitenkin pois Virosta. Lindalinesta on tullut ääremmäisen suosittu kuljetusyhtiö, sillä laiva oli tälläkin kertaa aivan täynnä. Vihaiset suomalaisturistit palasivat Suomeen tyhjin käsin, alkoholin myyntikiellon takia. Kyllä me vaan Kohtla-Järvessä saatiin viinaa kaupasta, se on vain järjestelykysymys :D


Edellisen viikonlopun vietin Turun saaristossa, Nauvon saarella. Voi elämä mikä paikka! Täynnä rikkaita maaherroja, keskellä upeaa maisemaa. Karlssonin luona kävin viettämässä runkkulomaa, ja kyllä oli oikea ratkaisu. Pojan isällä ja äidillä riittää kyllä varaa ylläpitää 300 härän maatilaa kaikkine vehkeineen. Lupasin yrittää tulla uusiksi käymään loppukesästä kavereiden kanssa. Karlsson lupasi meille oman asunnon, sikäli kun hänen perheellä on 3 omakotitaloa vierekkäin. Perheessä on siis Karlssonin vanhemmat, isovanhemmat ja Karlsson. Ymmärrän toki, tilanpuute vaatii uhrauksia... 3 omakotitaloa!!! Lauantai-ilta tarjosi mukavan uutta - sain juhlia 15-vuotiaiden rikkaiden teiniäpärien kanssa. Mutta olihan sekin kokemus. Kukaan ei tietenkään puhu suomea siellä, joten toivon, että mahdollisimman moni pääsee kanssani viettämään viikonloppua tuonne sitten elokuun aikana!

Kapteenilutnantti Mashiri, ylisti minun laskupäätäni, kun laskin nopeasti tiettyjä summia yhteen. Ja kysyi sillain vinosti, että kiinnostaisko minua vuoden nakki. Ei jumalauta. Ei vittu todellakaan kiinnosta! Ja tuo herra voi oikeasti halutessaan jättää minut tänne kitumaan johonkin fittans esikuntaan. Muuten ei kai muuta raportoitavaa tällä hetkellä, mutta tuollainen stoppi-uutinen todella pysäyttää. Hauskaa tämä on ollut, ja värikästä. Mutta ei jumalauta hullukaan istu vuotta tällaisessa paikassa.

Mutta jotenkin historiaani katsoen, voin helposti lyödä rahaakin sen puolesta, että istun täällä oikeasti tammikuuhun asti. HELLUREI!


Ja sitten tietenkin jääkiekko. Kannustin hiljaa Venäjän voittoon aikaisemmissa matseissa, siinä sivussa seuraillen Suomen pelejä. USA-Suomi matsia katselin kaikkien oppilaiden kanssa koulurakennuksen auditoriossa, ja tunnelma oli tosiaan tiivis. Siinähän mukavasti jätkät läpsi selälle ja kehui Suomen voittoa ennakoiden tulevaa Venäjä-Suomi peliä. Sitä odotin koko turnauksen, sitä trilleriä. Olihan se jo alkulohkossa pelattu kertaalleen, mutta tämä olisi nimenomaan peli, jossa olisi oikeasti jotain panoksenakin - nimittäin finaalipaikka. Odotettu trilleri paljastui varsinaiseksi kidutukseksi, kun ei punakone oikein keksinyt keinoja lyödä Suomea. Jännitin paskat housuissa koko ottelun, kunnes se Koivun Mikko kävi sitten ratkaisemassa pelin Suomelle. Mukavahan tästä on palata takas inttiin lomilta, kun olen kohta 2 viikkoa ylistänyt Venäjän peliä ja sen tulevaa mestaruutta. Ja kun se jatkoaikamaali syntyi, puhelimeni meni tukkoon, kun 15 ihmistä ympäri Suomea soitti kääntääkseen puukkoa haavassa. Voi voi. Meen nyt itkemään itseni uneen.