Riemuhaikeutta.

Matka koulurakennukselta portille ja ulos oli nopeasti ohi. Melkein yhtä nopeasti kuin koko varusmiespalvelukseni kokonaisuudessaan. Marssiessamme viimeistä taivalta ennen reserviin pääsyä, Dragsvikin ankea maisema sen rumine taloineen ja liiankin hyvin hoidettuine nurmikkoineen sai muistisolut sykkimään ja koko palvelusaika vilahti flashback-kuvina mielessä. Värillisinä sellaisina.

Lohjan onnistunut viikonloppu sai juuri sen aikaan mitä pelkäsinkin - palaaminen oli tuskaista. Huolimatta siitä, että oli viimeinen viikko, oma yksikkö tuntui jokseenkin harmaalta Hiidenkirnun auringossa lämmenneen, kirkkaan vihreän, järvivedelle tuoksuvan nurmikon jälkeen (ja punaviinin). Tuoreet muistikuvat pyörivät mielessä useita tunteja punkalla lojumisen aikana, eikä uni tahdonnut tulla aivan heti hiljaisuuden alettua. Lohja oli ansaitusti odottamisen arvoinen viikonloppu. Oliko sitten tämä intin viimeinen viikko? Tai koko palvelus ylipäätään?

Muistan yhä kirkkaasti sen kolean ja sateisen tammikuisen iltapäivän, kun astelin epävarmana kohti elämäni siihen asti suurinta koettelemusta. Oli enemmän kuin jännittynyt olo, epävarmuus täytti jokaisen valkosoluni jokaisessa kehoni lihaksessa. Mullahan tiettävästi on vain kaksi lihasryhmää - reisilihakset ja hauikset. Olen erityisesti tunnettu hauis-lihaksini ansiosta. "Kieltäydy aseista"-hippijoukkue hyppi iloisesti tanhun tahdissa portin edessä, poliisiautot toivat myöhästelijöitä prikaatiin, ryhmä jo saapuneita varusmiehiä oli tahdittomassa asetelmassa odottamassa portin sisäpuolella ja mulla oli aivan tajuttoman suuri 2. hätä. Eiku 1. hätä. Whatever.

Siitä sitten pikaisen keskustelun jälkeen(olin nimittäin kadottanut kutsuntalapun samoin sisäänastumismääräyksen ja kaikki mahdolliset muut rokotepaperit sun muut TV-ohjelmat) minutkin saatettiin vastaanottamaan varustukseni. Ja sitähän muuten oli! Oli kalsareita ja villapaitaa, saappaita ja takkeja. Kuka saatana nää kaikki maksoi!?! Tupaan astelin ensimmäisenä ja valitsin mielestäni parhaimman paikan oven vierestä. Myöhemmin se tosin paljastui luonnollisesti huonoimmaksi paikaksi, mutta ne on menneen talven lumia se. Oli tosi orpo olo, kun ei tajunnut mitä ne kaverit höpisi naureskellen ensimmäisinä päivinä. Makasin hiljaa sängyllä kroonisen väsymyksen valtaamana kirjoittelemassa päiväkirjaa. Jonka tottakai hävitin muuton yhteydessä. Perfect.

Oli miten oli, alku oli täynnä kaikkea, pääosin vaikeasti ymmärrettävää kieltä ja järjestelmää, unohtamatta tietenkään tajuttoman kylmää talvea. Yksikönvaihdon aikana minua harmitti tajuttomasti muuttaa pois kavereiksi muodostuneiden ihmisten luota, mutta yhden sotilaan itku ei SA-koneessa auta. Jälkikäteen olin useasti kiittänyt ylempiä voimia siitä, että muutin pois, sillä vasta uudessa yksikössä minut tosiaan huomattiin ja löysin mukavia iloja tavallisessa arjessakin. Samalla sain toteuttaa kaikki vapaaehtoispalvelustoiveeni ja minut päästettiin lähes kaikille leireille ja marsseille mukaan. Se oli kernaasti mukavata.

Näin jälkeenpäin tarkastettuna intti tosiaan oli ainakin kohdallani erittäin värikästä ja tapahtumarikasta aikaa. Olihan niitä huonoja päiviäkin, turha sitä on mennä kieltää. Mutta nimenomaan huonot ajat korostivat mukavuutta hyvissä päivissä, joten ei kai pahaa ilman hyvää. Kasvoin mielestäni henkisesti erittäin paljon, samalla kun kielitaitoni kasvoi päivä päivältä sellaista vauhtia, etten pystynyt itsekään käsittää. Joten viimeisenä viikkona varustepalautusten myötä tuli todella, korostan, todella haikea olo. 6 kk meni yllättävän nopeasti. Jopa turhaan nopeasti. Olen monelle jo sanonutkin, että, mikäli olisin eksynyt samaiseen paikkaan 3-4 vuotta aikaisemmin, olisin varmasti jäänyt pidemmäksi aikaa. Olisi ollut niiiin kiinnostava toimia joukkuejohtaja-aliupseerina, tai miksei heti vaikkapa upseerikokelaana. Mutta nykyinen tilanne on mikä on: en ollut viettämässä kolmatta välivuotta koulusta. Pakko liikkua eteenpäin. Muuten jämähtää unelmien ja todellisuuden väliin.

Unelmista puheenollen. En tiedä jahdanko väärää alaa, en tiedä haluanko edes toimia siinä mihin minut koulutetaan seuraavat viisi vuotta. On niin moni muukin ala mikä tosiaan kiinnostaisi. Mutta kuka voisi tietää? Mieltäni lämmittää jo pelkkä se tieto, että olen ihan kohta, seitsemän viikon päästä tarkalleen, istumassa upeassa asunnossani täyttämässä kurssitarjotinta ja kiroamassa rahatilannetta. Olen nimittäin kuullut huhuja, että opiskelijabudjetti on vähän niukka. Unelmajahti alkaa jo ensi viikolla, kun huudan täyttä kurkkua Turun ilmatilassa. Virhe! Virhe!!

On aika päättää tämä blogi.

Kävin vapaaehtoisesti varusmiespalveluksen ruotsinkielisessä yksikössä B-miehenä, mutta A-luokan tuloksilla ja näytöillä. Vihreä baretti jäi B-statuksen vuoksi haaveeksi, mutta muuten olen varsin tyytyväinen. Intti on jees. For real.

barettimarssi + loppusuora

Näin se aika vaan rientää. Tuntuu kuin vielä äsken olin noutamassa varusteita varastosta saapumispäivänä sekaavissa tunnelmissa. Ja nyt jäljellä on enää museovierailuja ennen reserviin poistumista ja samojen kamojen palauttamista keskusvarastoon. Miten voi 6 kk mennä noin nopeasti?

Onhan tässä ollut vaikka mitä kaikkea. On ollut leirejä ja marsseja, väittelemistä ja riitelemistä, epätoivoa ja rajatonta iloa, uusia tuttavuuksia ja näkökulmia. Koin myös äskettäin elämäni rankimman kokemuksen - vapenslagsexamen (barettimarssi). Ilmoittauduin vapaaehtoisesti kyseiselle marssille, tietäen jo etukäteen, ettei siitä tule helppo. 70 km pituinen reitti täysvarustuksessa (n. 40kg), täynnä marssimista, juoksemista, uimista ja erilaisten tehtävien suorittamista, vei suorituskykyni äärirajoille ja punnitsi samalla henkisen valmiuteni. Koskaan en ole ollut niin uupunut. Maratoni oli kokemus sekin, mutta se kesti 4t. Tämä herkkupala vei 34t ennen kuin maaliviiva oli ylitetty.

Haastetta tosiaan riitti alusta asti, mutta vasta viimeisimmillä kilometreillä sai tosiaan taistella henkisellä tasolla omaa kuntoa vastaan, sillä koko kroppa huusi ja aneli luopumista. Vaan enpä luovuttanut saatana! Ja mitä olen kuullut, olen ensimmäinen B-kirjuri, joka on suorittanut kyseisen marssin. Sulka hattuun, jos tämä pitää paikkaansa.

Olen mielestäni saanut kaikki asetetut tavoitteet täyteen inttiaikana. Tasan yksi puuttuu - laskuvarjohyppy. Se tosin toteutuu alle kolmen viikon päästä heinäkuussa. Olisi toteutunut jo aikaisemminkin, mutta napsahti kinkku samaiselle viikonlopulle kesäkuussa, joten heinäkuulle siirtyi tämä kokemus.


Barettimarssi 1. päivä: n. 20km kävelyä + veden ylitys + pikataival takana.




Plutonskjutläger (joukkueampumaleiri): jonottamassa uskomattoman pahaa kalarisottoa korkeassa polviasennossa.




Plutonskjutläger (joukkueampumaleiri): löydättekö kuvasta tasokkaasti naamioituneen B-miehen?




Barettimarssi 2. päivä: rangaistuksena huonosta yhteistuloksesta ampumapisteestä, joukkueemme sai kantaa n. 30 kg painavaa tukkia. 55 km marssimista ja erilaisia tehtäviä takana.



Plutonskjutläger (joukkueampumaleiri): Signallinja + vapaaehtoinen B-mies.
Tämä porukka oli myös samaisessa ryhmässä barettimarssissa. Kaikki tulivat maaliin. 34t jälkeen startista.

Till Helsingfors, var så snäll.

Edellinen neljän päivän loma sisälsi tapahtuman jos toisenkin. Oli Vesan keikkaa, Jonnan synttäriä ja Juhan läksiäistä. Oli kiva nähdä kavereita pitkästä aikaa yhdessä paikassa, samalla kuin hörppi punaviiniä (liian nopeesti, taas). Junamatka kotiin kyyryasennossa, ja oksennukset laiturille oli myös osa mieleenpainuvista asioista. Seuraavana päivänä oli vielä kaiken lisäksi Hemohesin turnaus, joka taas keräsi tämän uskomattoman taidottoman joukkueen kasaan. Yhtäkään peliä ei voitettu, mutta taisteltiin itsemme puhki, ja hauskaa oli jälleen. Kartsa referoi hyvin meidän joukkueen vahvuudet yhdellä virkkeellä "Meillä ei ole ei kuntoa eikä taitoa, ei joukkuepeliä eikä nopeutta. Mutta onneksemme meillä on toistemme!"

Pitkän loman jälkeen piti palata varuskuntaan, ja heti tiistaina lähteä taas vapaaehtoisesti leirille. Se olikin sitten mukavin asia mitä tähän asti on päässyt tekemään. Ryhmäammuntaleiri, jossa useampi joukkue oli heitetty saarelle, yhteinen tehtävä kaikilla, erilaisten aselajin sekoittamista. Se meni oikein hyvin. Oli aitoja räjähdyksiä, kovat piipussa ja niin vaan vitusti maalitauluja. Sykin vaan niin vitusti, ja ryhmänjohtaja sanoi, ettei muista milloin olisi b-mies viimeksi osallistunut vastaavalle leirille. Pääsin viimein Jurmon kyytiin, kuljetusalukseen, joka kuljettaa pääosin rannikkojääkäreitä vesialueiden yli. Mukavatahan se oli kastua pelastusliivi päällä. Vaan piti kuitenkin mennä jotain läskiksi, kun leiri meni niin hyvin. Lähdettyäni lomille hyppäsin väärään bussiin. Huomasin heti pysäkillä, että jokin mättäsi, kun ei ollut muita varusmiehiä pysäkillä. Nousin kuitenkin bussiin, ja tilasin lipun Helsinkiin. Kuski katsoi jotenkin oudosti, mutta myi lipun. Kun sitten tajusin olevani Lohjan keskustassa, tajusin minkä menin tekemään. Kyllähän se Kamppiin tuli se bussi, 2,5 t jälkeen lähdöstä. Vittu mitä paskaa.

Ensi viikolla jatkuu leiritoiminta, kun osallistun taas asuinaluevaltauksen leirille. Pääsee juoksemaan rakennuksissa ja leikkiä kovaa. Mitä pidemmälle mennään kohti loppua, oma ohjelma ainakin vaikeutuu ja muuttuu rankemmaksi. Osallistun siis ainakin yhdelle leirille, 60km barettimarssille, ja kesäyön marssille. Kaikkiin näihin vapaaehtoisesti.

Järjestin kiinnostuneille laskuvarjokurssin Turussa, johon oletin itsekin pääseväni. Vaan kävipä sit tietenkin sellainen asia, että meillä on ylimääräinen gines kesäkuun alussa. Arvatkaapa huvikseen, onko juuri tuolloin se laskuvarjohyppykurssi? KYLLÄ. Täytyy sitten käydä se sitten heinäkuun puolessa välissä, en jaksa mitenkään enää odottaa sitä. Tekisi niin mieli jo kokea se ihanuus, kun kova alusta katoaa alta ja lennät kohti tuntematonta. Mutta ehdin kyllä vielä.

Juha on viimein päässyt Austraaliaan ja vie kaiken huomioon omalla blogilla perkele! Mutta käykää ihmeessä lukemassa sitä, löytyy tuolta PROFILE-osioista otsikolla Down Under. Poika on kyllä humoristi, kun saa minutkin nauramaan omille jutuille.

Oma kohtalo ei ole vieläkään ratkennut sen jälki-Aukin kohdalla. Se selviääpi tosin ihan kohta. Ja Villelle tiedoksi, kyllä, Kaptl Mashiri on sama jätkä kenestä puhuit. Vasenkätinen ruotsinkielinen tummaihoinen Turusta. Ei ihan heti löydy vastaavaa kaveria. Mutta kunnioitan sitä ihan saatanasti. Se on ehkä taitavin sotilas, jonka olen tavannut. Ja hyvä johtaja. Sykkii niin vitusti. Ehkä vähän ylimielinen, ehkä vähän itseään täynnä - jopa sovinisti. Mut täydellinen johtaja.

home ice curse

Kaukapalloturnaus Porissa meni helevetin hyvin: pelin säännöt selitettiin tyyliin menomatkalla ja musta tehtiin pakki. "Int kan ja spela som en back!" ei oikein tehonnut, ja jouduin pelaamaan ensimmäisessä pelissä punaisen viivan alapuolella. Siinähän sitten oli hymy vähissä, kun taklata ei saanut, ja vastassa oli SM-tason jätkiä. Ensimmäisestä vaihdosta lähtien Porin kaverit tulivat läpi ja lujaa. Minun laidan jätkä tuli minusta heittäen läpi ja heitti pallon häkkiin. Olin aivan avuton ilman taklausmahdollisuutta. Sama kaveri tuli hetkeä myöhemmin samalla lailla läpi ja taas omassa päässä soi. Vaan eipä tullut enää kolmatta kertaa läpi perkele. Pistin kaikkeni siihen taklaukseen. Kaveri ei enää pelannut siinä erässä. En muuten minäkään. Enkä edes seuraavassa pelissäkään. Enkä sitäkään seuraavassa, kun avauduin lutnantille minun vaihtopenkkikomennuksesta. Onneksi osasin sen jälkeen olla hiljaa, niin sain sentään pelata viimeisissä otteluissa. Onnistuin kyllä niissäkin hankkimaan jäähyjä, taklausjäähyjä. En ole sika, mutta on hankalaa olla taklaamatta, kun koko ikänsä tehnyt niin lätkässä.

Voitin turnauksen jäähykuninkuuden. Vad roligt.

Porin Säkylän varuskunnassa "vitun hurri"-tervehdyksiä sateli joka nurkasta, kun painettiin siinä sinikeltaverkkareissamme. Kuka saatana valitsee ruotsinkieliselle varuskunnalle pääväreiksi sinisen ja keltaisen?! Anna mun kaikki kestää. Otettiin säälittävä 5. sijoitus turnauksesta, ja päätin olla koskematta kaukalopallomailaan enää koskaan.


Yllätyksellinen arkielämä sai jatkua turnauksesta päästyämme takaisin Dragsvikin, kun osallistuin prikaatin ammuntakisoihin. Siinäkin meni aivan vitun loistavasti, kun osuin 10 laukauksesta viidesti täyskymppiin, ja neljä kertaa luoti meni ysistä läpi. Vaan eipä mikään voi olla tasaista tässä elämässä, niin yksi laukaus osui vain kakkoseen ja pilasi näin ollen lähes täydellisen sarjan. Tsemppasin minkä pystyin toisessa ammunnassa, ja sieltä se 6. sija napsahti. Arvatkaapa vaan, palkittiinko vain ensimmäiset 5? Ei jumalauta. Kokonaistilanteessa olin kuitenkin 28. koko varuskunta mukaanlukien - 8 kymppiä 20sta laukauksesta. Ei paha vasemmalta puolelta ammuttuna ja tällä näöllä. In your faces bitches!


Ammuntakisojen jälkeisellä viikolla päätinkin käydä rentoutumassa sukulaisten ja ystävien luona Virossa. Yllätys oli suuri, kun heti satamasta päästyäni huomasin sellaisen oleellisen seikan, että poliiseja oli enemmän kuin siviilejä Tallinnan kaduilla. En tiennyt mitään mistään mellakoista, sikäli, kun informaation kulku ulkomaailmalta on ajoittain hankalaa järjestää tässä metsässä hyppien. No siinä sitten kavereiden innoittamana mentiin seuraamaan tapahtumaa, joka sekin oli kyllä kokemus. On nimittäin erittäin outo tunne, kun Vanhan Kaupungin kaduilla vastaan juoksee satapäinen joukko nuoria, lähes teini-ikäisiä äpäriä LCD-TV:t sekä -monitorit sylissä. Voisi kuvitella, että Gigantti on vallanut jo Vironkin, mutta tarkemmin katsottuna huomaa kiinnostavan yksityiskohdan - pahvilaatikot puuttuvat. Suoraan näytehyllyiltä vitriinin läpi haetut TV:t ja monitorit olivat helppo saalis näille "isänmaallisille" tenaville.

Ne taas, jotka eivät ehtineet paikallisen elektroniikkakaupan "parhaat viedään käsistä"-kampanjaan oivalsivat ryöstää vieressä olleet kaupat. En tosin ymmärrä, miten joku voisi hyötyä kukkakaupan ryöstämisestä, mutta siellä se jengi vaan oli ja repi kukkakimppuja mukaansa. Joitakin poikia saattoi suosia onni sinä iltana.

Mellakan syntyä edelsi pienimuotoinen mielenosoitus. Se hajoitettiin nopeasti. Seisoimme siinä sivussa turistien seassa seuraamassa, kun yhtäkkiä räjähti. Joku heitti jonkun vitun Molotovin-kokteilin päin mellakkapoliisilaumaa. Kytät lähti perään, ja nuo mellakoitsijat tekivat tietenkin fiksun tempun juoksemalla katselijoiden ohi. Täysin viattomat ihmiset, pääosin turistit painettiin pampuin ja nyrkein maahan. Hetken päästä samat sivuulliset olivat jo matkalla kohti lyhytaikaista vankeusrangaistusta.

Dima oli meistä eniten päihtynyt, joten hän oli niiden joukossa, jotka vietiin satamaan putkaan. Itsehän juoksin nopeammin kuin koskaan. Dima oli putkassa 6-ihmisen sellissä kahden suomalaisen, kahden englantilaisen sekä yhden puhtaasti virolaisen seurassa. Reisissä kaverilla oli mukavat pusumuistot poliisien pampuista. Poliisi on ystävä!

Kello oli lähempänä iltakymmentä, kun sanoin, etten enää jaksa juosta, et jos vaikka lähettäisiin Kohtlaan. Kun parin tunnin päästä saavuimme yleensä niin aavemaiseen kotikaupunkiini, vastassa oli katoilleen käännetyt autot ja rikkinäiset vitriinit. Voi vittu vad roligt!

Kaupungin kadut olivat nekin täynnä teiniäpäriä, pari sataa mellakkapoliisia turvasi kaupungin rauhaa. Eipä tuo hirvesti mielihyvää nähdä oma maa tällaisessa tilassa. Ja mikä pahinta, näillä vitun teineillä ei ole aavistustakaan ei historiasta ei syistä ei mistään. Monet Suomessakin ajattelevat edelleen, että kyse on siitä patsaasta, vaikka kyse on yksinkertaisesti Viron hallituksen röyhkeästä tavasta hoitaa tällaiset äärimmäisen räjähdysalttiit vähemmistöasiat. Virossa on edelleen enemmän venäjänkielisiä kuin vironkielisiä asukkeja. Joten sinällään "vähemmistö" onkin enemmistö. Joten miksi turhaan tehdä koko tämä show juuri ennen suurta Voitonpäivää? En ymmärrä. Sen ymmärrän, että Viro on itsenäinen valtio, ja ettei miehityspatsaita todellaakaan saisi pitää keskellä pääkaupunkia, mutta asiasta olisi pitänyt käynnistää kansallisella tasolla keskustelun, eikä siirtää sitä monumentin osaa salaa yön aikana. Lauantaina oli myös mukava uutinen, kun kuulin, että Viroon ollaan julistamassa sotavalmiustilaa, ellei mellakat lopu. Juuri näin.

No, pääsin kuin pääsinkin kuitenkin pois Virosta. Lindalinesta on tullut ääremmäisen suosittu kuljetusyhtiö, sillä laiva oli tälläkin kertaa aivan täynnä. Vihaiset suomalaisturistit palasivat Suomeen tyhjin käsin, alkoholin myyntikiellon takia. Kyllä me vaan Kohtla-Järvessä saatiin viinaa kaupasta, se on vain järjestelykysymys :D


Edellisen viikonlopun vietin Turun saaristossa, Nauvon saarella. Voi elämä mikä paikka! Täynnä rikkaita maaherroja, keskellä upeaa maisemaa. Karlssonin luona kävin viettämässä runkkulomaa, ja kyllä oli oikea ratkaisu. Pojan isällä ja äidillä riittää kyllä varaa ylläpitää 300 härän maatilaa kaikkine vehkeineen. Lupasin yrittää tulla uusiksi käymään loppukesästä kavereiden kanssa. Karlsson lupasi meille oman asunnon, sikäli kun hänen perheellä on 3 omakotitaloa vierekkäin. Perheessä on siis Karlssonin vanhemmat, isovanhemmat ja Karlsson. Ymmärrän toki, tilanpuute vaatii uhrauksia... 3 omakotitaloa!!! Lauantai-ilta tarjosi mukavan uutta - sain juhlia 15-vuotiaiden rikkaiden teiniäpärien kanssa. Mutta olihan sekin kokemus. Kukaan ei tietenkään puhu suomea siellä, joten toivon, että mahdollisimman moni pääsee kanssani viettämään viikonloppua tuonne sitten elokuun aikana!

Kapteenilutnantti Mashiri, ylisti minun laskupäätäni, kun laskin nopeasti tiettyjä summia yhteen. Ja kysyi sillain vinosti, että kiinnostaisko minua vuoden nakki. Ei jumalauta. Ei vittu todellakaan kiinnosta! Ja tuo herra voi oikeasti halutessaan jättää minut tänne kitumaan johonkin fittans esikuntaan. Muuten ei kai muuta raportoitavaa tällä hetkellä, mutta tuollainen stoppi-uutinen todella pysäyttää. Hauskaa tämä on ollut, ja värikästä. Mutta ei jumalauta hullukaan istu vuotta tällaisessa paikassa.

Mutta jotenkin historiaani katsoen, voin helposti lyödä rahaakin sen puolesta, että istun täällä oikeasti tammikuuhun asti. HELLUREI!


Ja sitten tietenkin jääkiekko. Kannustin hiljaa Venäjän voittoon aikaisemmissa matseissa, siinä sivussa seuraillen Suomen pelejä. USA-Suomi matsia katselin kaikkien oppilaiden kanssa koulurakennuksen auditoriossa, ja tunnelma oli tosiaan tiivis. Siinähän mukavasti jätkät läpsi selälle ja kehui Suomen voittoa ennakoiden tulevaa Venäjä-Suomi peliä. Sitä odotin koko turnauksen, sitä trilleriä. Olihan se jo alkulohkossa pelattu kertaalleen, mutta tämä olisi nimenomaan peli, jossa olisi oikeasti jotain panoksenakin - nimittäin finaalipaikka. Odotettu trilleri paljastui varsinaiseksi kidutukseksi, kun ei punakone oikein keksinyt keinoja lyödä Suomea. Jännitin paskat housuissa koko ottelun, kunnes se Koivun Mikko kävi sitten ratkaisemassa pelin Suomelle. Mukavahan tästä on palata takas inttiin lomilta, kun olen kohta 2 viikkoa ylistänyt Venäjän peliä ja sen tulevaa mestaruutta. Ja kun se jatkoaikamaali syntyi, puhelimeni meni tukkoon, kun 15 ihmistä ympäri Suomea soitti kääntääkseen puukkoa haavassa. Voi voi. Meen nyt itkemään itseni uneen.

Frivillig päron

Näin se kesä vaan puskee päälle. Mieliala aamuisin on paljon korkeammalla kuin ennen, ja muutenkin outo kestohymy peittää kasvot vaikeimpinakin hetkinä. Vaikeita hetkiä onkin tullut yksi jos toinenkin, lähinnä ylimääräisen vastuun myötä. Minulle on annettu enemmän ja enemmän vastuuta, vaikka kyseinen vastuu onkin hieman kyseenalainen. Olisin mielelläni vain tavallinen rivimies, mutta kuten olen jo niin monesti aikaisemminkin sanonut: SA-periaatteet ja toimintatavat eivät tunne armoa.

Lämpenemisen myötä minussa on herännyt hirveä hihku osallistua jokaiselle mahdolliselle leirille ja marssille. Vapaaehtoisesti. Kovin moni muu varusmies täällä ei ymmärrä tätä, mutta vielä enemmän käytökseni ihmetyttää skappareita, henkilökuntaa. Olen nimittäin ilmoittanut vapaaehtoisesti leireille ja marsseille, ilman mitään suurempaa syytä. Kunhan haluan vaan. Ne eivät kyllä millään pidä minusta, mutta tunne on molemminpuolinen. Toisaalta täällä on pari herraa, joita todellakin katson ylöspäin. Jäävät kyllä totisesti mieleen loppuelämän ajaksi, hyvällä mielellä siis. Ltn Manninen, ltn Viksten, komkapt Oksanen ja kaptltn Mashiri. Siinä on kyllä sellainen nelikko, joiden komennuksessa menisin kyllä taisteluun kuin taisteluun - silmät kiinni.

Ihmeellistä kyllä, vapaaehtoisuutta ei edelleenkään ymmärretä. Minua ei mm. päästetty toisen yksikön 30km marssiin, vaikka kovasti siihen hainkin. Syynä oli kuulemma se, että ruokatilaukset oli ehditty tekemään. Niin just. Myös se fakta, että olen toisesta yksiköstä, ja minulla olisi marsin aikana viikonloppuloma vaikuttivat kuulemma vakuutusnäkökulmissa painavasti kielteiseen vastaukseen. No, ehkä joku toinen kerta sitten.

Viime viikolla oli myös viiden päivän leiri koko koululla, ja vaan kumma jättivät saatanat minut valvomaan yksikköä siksi aikaa. Vaikka kuinka yritin selittää, että haluan leirille, ja olisin alle minuutissa löytänyt sijaisen minulle, joka olisi vaihtanut paikkaansa leirillä minun valvomistehtävään, minut kylmäverisesti jätettiin kitumaan varuskunta-alueelle. Vaan enpäs luovuttanut. Soitin maanantaina, ja kysyin uudestaan mahdollisuuksistani osallistua leiritoimintaan.
Pyyntöni torjuttiin. Soitin tiistaina ja pyysin samaa. Sama tarina. Mutta kun soitin keskiviikkona ja itkin taas mukaan, sain viimein vihreätä valoa. Pakkasin ennätysajassa, ja lähdin leirille.



Se oli hauskinta mitä olen tähän asti saanut intissä tehdä. Öiset hyökkäykset ja jatkuva toiminta ympärillämme herätti kaikki fiilikset eloon. Olin viimein mukana tositoimissa. Muut ryhmäni jäsenet olivat ehtineet kahden yön aikana hajota juuri sen verran, että sain rauhassa tehdä kaikkea mitä pyysin. Ylimääräiset tiedusteluvartiovuorot taisteluparin kanssa, samoin väijyt ja kaikennäköiset ylimääräiset nakit saivat veren juoksemaan ekstranopeudella kehossa. Vedin myös 3-tuntisia kipinävuoroita perinteisten 50 min sijaan, ja siitähän telttakaverit olivat kiitollisia. Loppujen lopuksi kaikki taistelut menivät täpärästi yksikkömme ohitse, joten varsinainen toiminta jäi vähäiselle, mutta siitäkin huolimatta tykkäsin jokaisesta hetkestä.

Kaikki tuntuu loksahtaneen paikoilleen. Nautin intistä nyt. Ilmoittauduin Tammisaaren erotuomarikerhoon, olen melko kiireinen venäjänkielen kurssini kanssa, ja ensi viikolla lähden Poriin kaukalopallojoukkueen kaksipäiväiseen turnaukseen.

Juuri tällaista olen intin toivonutkin olevan. Saa perkele jatkua täsmälleen samalla lailla.

Skolans man

G-periodi, P-kausi, on nyt takana. Kaikilla meillä 2.KustK:n jätkillä oli selkeä näkemys, että palvelus tulee helpottumaan sen jälkeen. Olimme kaikki väärässä.

Jokainen varusmies joutui tekemään ns. Pälli-testin intin alussa, jolla mitataan mahdollisia kykyjä johtajaksi, mahdollisuuksia ali- ja reserviupseerikoulutukseen. Se koostui kahdesta osasta, josta ensimmäinen mittasi älyllisiä ominaisuuksia erilaisin matemaattisin ja lingvististen tehtävien avulla, kun taas toinen keskittyi mittaamaan henkistä soveltuvuutta em. koulutukseen. Koska kouluni alkaa syyskuussa, päätin valehdella henkistä kykyä mittaavassa kokeessa, jotta palvelusaika jäisi varmasti 180 päivään. Kokeen tulokset yllättivät itsenikin: ensimmäisestä osasta sain 8/9 eli "erittäin sopiva"-luokituksen. Henkisestä osiosta, jossa otin siis vässykkäroolin jotta palvelusaika ei pitenisi tuli 1/9, eli onnistuin täydellisesti siinä, että nimeäni ei löytyisi koulun aloittavien jääkäreiden nimilistalla, eikä minua kuitenkaan pidettäisi idioottina.

Vaan kumma juttu. Jouduin kuitenkin muuttamaan koulurakennukseen perkele. Kaikki kaverit jäivät taakse, ja vaikka kuinka itkin ja valitin, etten halua muuttaa, olen nyt koulun vahvuudessa mukana. Samassa tuvassa kanssani asuu neljä kokelasta ja kaksi alikersanttia, joten hyvältä näyttää. Käsi heiluu sellaista tahtia, että kohta voisi melkein suoraan asettaa sen teipillä ohimon viereen, ettei tarvitse vaivautua joka kerta nostamaan kättä tervehdyksen merkiksi.

Aluksi jopa tykkäsin intistä, sen asettamista haasteista ja ihmisistä, jotka minua ympäröi. Nyt, kun olen lähes orpona uudessa talossa, intin värit alkavat pikkuhiljaa haalistua. Mikään ei olekaan enää niin kivaa kuin ennen. Joudun olemaan päivittäin sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä, joita Petrin sanoja lainaten "välttäisin kuin ruttoa siviilissä". Perseeheestä.

Käytiin kuitenkin Venäjällä lätkäjoukkueen kanssa jo perinteeksi muodostuneessa turnauksessa, ja se reissu tuuletti mukavasti päätä ja lompakkoa. Lähdettiin taas pienellä porukalla, ja otettiin taas huolella turpaan ensimmäisesä pelissä. Ensimmäisen pelin aikana en päässyt kertaakaan vaihtoon, eikä ulkona vallinut pakkanen (-26 astetta!!) auttanut hirveästi asiaa. Jälkimmäisessä, virallisessa, pelissä paikallinen joukkue nousi voittoon 0-3 tilanteesta, ja yleisö tykkäsi. Niin mekin. Antaa poikien nyt voittaa välillä. 1+2 tehot 9-6 päättyneessä pelissä tyydytti minua enemmän kuin tarpeeksi, joten nautin loppureissusta iloisin mielin tutustuen uusiin ihmisin ja toimimalla tulkkina jälleen kerran. Reissu onnistui täydellisesti.

Järjestän täällä venäjänkielen kurssit ensi tiistaista lähtien. Odotan innolla, kuinka moni ilmestyy paikalle. Samana päivänä on ensimmäiset kaukalopalloharjoitukset, katsotaan mitä se laji pitää sisällään.
Joudun tosiaan keksimään lisäaktiviteettejä itselleni vapaa-ajalle, koska arkeni on todellakin niin tylsä ja perseestä kuin vain olla ja voi. Ilmoittauduin mm. 8km marssikilpailuun täysvarustus päällä. Katsotaan mitä siitäkin tulee.

B-miehen näkö

Palasin edelliseltä lomaltani helevetin sekaavissa merkeissä varuskuntaan - kuumetta oli Keravalta lähtiessä 38,5 astetta. Onnistuin saamaan jonkun pöpön ja makasin käytännössä koko viikonlopun sängyssä. Ja sitten takaisin. Jess jess! Tulin varuskuntaan ja menin suoraan sairaalaan. Siinä sitten heittivät mut vuodeosastolle. Lääkäri ei ollut enää paikalla, kello oli jo reippaasti yli yhdeksän illalla. Mutta kyllä sekin kaveri ilmestyi paikalle, kun multa mitattiin uudestaan kuumeen noin puolilta öin - 39,7.

Olin yksi niistä, jotka saivat A-viruksen. Pian meidän komppanian 120 jätkästä 50 kamppailivat saman viruksen kanssa. Osa varuskunnassa, osa kotona. Taistelin kuumetta vastaan neljä päivää sairaalassa, ja sitten pääsin takaisin yksikköön. Kuulin siellä, että mm. koko Porin prikaati oli asetettu saman viruksen takia karanteeniin. Epidemia.

Pääsin kuitenkin jo päivien päästä takaisin ja sain BUT-vapautuksen (vapautettu ulkopalveluksesta) kahdeksi päiväksi. Olin siis ensimmäistä kertaa vemppa. Ja vaikka minulla oli ihan oikea syy, oli se vaan niin vitun noloa. Päätin siinä sitten, että sai olla viimeinen kerta, kun olin vemppojen joukossa. Never again.

Ampumatesti oli tällä viikolla. Minähän siellä varsinaisen yllätyksen järjestin, kun kävin ampumassa täydet 12/12 pointsit. Kultainen ampumamerkki sieltä tuli mukaan, samoin DP, kuntoutusloma. Sinänsä huvittava tilanne, että olen B-mies näön takia ja ammun kiitettävästi. Vasemmalta puolelta. Tuli taas hyvin syöneet herrat kutsunnoissa. Kusipäät.



Ilmoittauduin vapaaehtoisesti ATU-leirille (= nopean toiminnan joukot). Kolmen vuorokauden jälkeen Porin metsissä tajusin, että vapaaehtoisuus ei todellakaan kannata. Se oli sellaista paskaa, ettei oo tosi. Pääosin päätöntä riehumista, ampumista ja huutamista. Leirillä kertyi mukavasti univelkaa, jota sai lyhentää sitten lomalla tuhlaten kalliita lomatunteja. Ei todellakaan näin.



Kaikille myös tiedoksi, että foxbat[a]kolumbus.fi osoite toimii taas. Muutama teistä oli yrittänyt lähettää viestiä siihen, mutta se oli väliaikaisesti pois käytöstä. Elisan pojat menivät tuhoamaan kyseisen osoitteen ja kaiken sen sisällön tämän kuun alussa, mutta kaikki on nyt taas kunnossa. Hoppas.